sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Ylioppilaan puhe 4.6.2016

Karoliina Martikaisen elämänläheinen puhe ylioppilasjuhlassa 4.6.

Arvoisa juhlaväki ja rakkaat ylioppilaat.

Tänään on vihdoin se päivä, jolloin uurastuksemme palkitaan lakein ja ruusuin. Tänäkin keväänä koivut ovat kaivaneet lehtivihreänsä esiin rungoistaan, ja pukeutuneet kirkkaan vihreisiin lehtipukuihin. Samalla tapaa olemme me, uudet ylioppilaat, kaivaneet sisältämme kaikki tiedonmuruset alas paperille, ja sen kunniaksi saamme tänään paistatella juhlan keskipisteinä (kilpaa auringon kanssa).  Kevättalvella koivut talvehtivat lehdettöminä ja me istua napotimme vielä fysiikan luokassa kertailemassa Newtonin lakeja. Kolme vuotta sitten nämä lait tuntuivat minusta kaukaisilta, tosielämässä tarpeettomilta, mutta nyt, toisella mietiskelykerralla, oivalsin, että ne pitävätkin ihan oikeasti paikkaansa.

Ensimmäinen laeista on nimeltään jatkavuuden laki: kappale jatkaa liikettään vakionopeudella, jos siihen ei vaikuta ulkoisia voimia. Tämä pätee myös elämässä. Elämä jatkaa rullaamistaan eteenpäin aina samalla vauhdilla. Huolimatta siitä, vaikka kirjoitussalissa olisi mennyt täysin lukkoon ja tänä päivänä rehtorilta käteesi saama paperi muistuttaa aakkosten alkupäätä. Tai huolimatta siitä, vaikka tanssiaismekon nyöritys olisikin ratkennut juuri ennen h-hetkeä ja mekko olisi hätäisesti kursittu kasaan hakaneuloin. Elämä jatkuu.  Tällä rennolla asenteella - osa luonnostaan, osa opetellen - olemme puskeneet läpi lukion ja jatkavuuden laki on ohjannut meidät lopulta tähän juhlan päivään.

Toinen laeista on jopa vähän kliseinen: ulkoinen voima antaa kappaleelle sen massasta riippuvan kiihtyvyyden eli voisi sanoa, että vierivä kivi ei sammaloidu. Lukion alussa meidän kaikkien kivet olivat vielä lähtökuopissaan. Tässä parin vuoden aikana ovat nämä kivet kuitenkin saaneet aika monta töytäisyä eri voimilta, ja jokainen niistä on lähtenyt vierimään omaan suuntaansa. Vauhti saattaa vielä olla verkkainen tai kivi pyöriä jo lujaa, mutta mielestäni on pääasia, että jokainen kivistä on lukion aikana päässyt vauhtiin, ja että jokainen niistä on löytänyt oman suuntansa.

Herra Newton numeroi kolmanneksi laeistaan kaikkein tärkeimmän: voiman ja vastavoiman lain.  Kaksi kappaletta kohdistavat toisiinsa yhtä suuret, mutta vastakkaissuuntaiset voimat. Joskus nämä vastavoimat voivat olla kiskomassa uupunutta opiskelijaa pingispöydän äärestä rentoutumasta takaisin luokkaan pänttäämään. Toisinaan niitä voidaan vaikkapa tarvita vetämään väsähtänyt kappale takaisin rekan lavalle. Nämä voimat ovat läsnä, kun niitä tarvitaan. Kun oma motivaatio ei riitä, ne tsemppaavat eteenpäin. Ne pitävät heikoimmastaan huolta ja ovat meidän kanssamme myös jakamassa ilon ja onnistumisen hetket.

Nyt - katsokaa lakkipäät ympärillenne. Tässäkin tilassa meillä on näitä voimia ympärillämme aika monta. Opettajat iloitsevat, kun eivät enää koskaan tule näkemään meitä luokissaan haahuilemassa ajatuksissamme, kuten minä tein tuolla taannoisella fysiikan tunnilla. Vanhemmat ja läheiset purskahtavat ilon kyyneliin, kun me lapset olemme vihdoin kasvaneet isoiksi. Me ylioppilaat iloitsemme, kun olemme yhdessä kavereidemme kanssa saaneet lakit päitämme koristamaan.

Eiköhän siis oteta tästä päivästä kaikki ilo irti, meille tärkeimpien vastavoimien kanssa!

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Kesälomalle novellin siivittämänä


Tämän Tommy Tabermanin runon pohjalta kirjoitetun novellin myötä antoisaa, nautinnollista kesälomaa kaikille Sipoon lukion opiskelijoille ja henkilökunnalle! Onnea oman Onnelanne etsimiseen!


Kohti tavoittelematonta onnea,

musertavan kaukaista,
nostamme hymy huulilla
pienen purjeemme
ja lähdemme
  • Tommy Tabermann




Onnela vai onni?







Synkkä päivä. Taas. Jo vuoden ajan jokainen päivä on ollut synkkä. Pilvet ovat levänneet auringon päällä estäen lämmön ja valon pääsyn maahan. Ihmisten ärsyynnys on käsin kosketeltavaa. Jokainen vastaantuleva vilauttaa nopean, murhanhimoisen katseen kohti, kun yrittää tervehtiä. Minä yritän silti pysyä positiivisena. Ehkä vielä jokin päivä pääsen onnen luo, vaikka se onkin niin musertavan kaukana.

Kuluu viikko. Ehkä kaksi. Ehkä sittenkin päivä. En ole varma. Ajankulua ei oikein ymmärrä tällaisessa paikassa, aika tuntuu vierivän äärettömän hitaasti. Minua alkaa ärsyttämään tämä kaikki, suoraan sanottuna, paska. Ihmiset muuttuvat päivä päivältä töykeimmiksi. Päätän siirtyä uuteen maailmaan, aion lähteä Onnelaan, kaukaiseen Onnelaan.

  Etsin kaapistani viltin, jonne saan tärkeimmät tavarani. En halua unohtaa valokuvaa äidistä ja minusta. Se on tärkein esineeni. Äitini siis kuoli ehkä vuosi sitten. Hän masentui. Niin kuin kaikki muutkin täällä. Kohta olisi minun vuoroni, ellen lähtisi nyt pois täältä.

  Nyt kävelen viimeisen kerran tympeiden ihmisten ohitse. Väläytän jokaiselle suuren hymyn, se on oikeasti aito hymy. Tai niin ainakin luulen. En ole pitkään aikaan ollut näin iloinen, en oikeastaan ikinä. Kukaan ei kuitenkaan hymyile takaisin. Hymyileepäs. Yksi poika, tosi söpö yksilö. Nappaan häntä kädestä ja kerron lähteväni Onnelaan. Hän kauhistuu ja kertoo, että ei Onnelaan voi vaan mennä. Minä hämmennyn. Hän kertoo, että ei ole paikkaa, Onnelaa, on vain onni. Onni? Mikä?! Mikä se on?

  Hän pyytää minut kävelylle kanssaan. Poika kertoo perheestään ja elämästään. Voi miten ihana poika! Pysähdymme suurelle aukiolle. Aukio on vihreä, se on ruohoa. Onpa kaunista. Poika tönäisee minua leikkisästi. Hän ei tiedäkään, millainen tyttö oikein olen. Niin syttyy paini. Painimme maassa hetken aikaa. Pian kuitenkin paini loppuu ja katseemme kohtaavat. Näen onnen. Ei, en sitä paikkaa, Onnelaa, vaan oikeasti onnen, sen tunteen. Poika katsoo minua suurilla sinisillä silmillään ja hymyilee. Nyt tiedän mitä onni on, olen löytänyt sen. Vihdoin.

   Synkkä päivä muuttuu aurinkoiseksi. Se ei ollutkaan päivä, se olin minä. Löysin tieni onnen luo. Olen oikeasti onnellinen, vihdoin. Kiitos poika!

teksti: Sara Mertaniemi, äidinkielen kolmoskurssin kirjallisuustyö



Koko Enterin väki kiittää sydämestään ihastuttavaa tehokaksikkoa, joka on tuonut paljon valoa ja energiaa yhteisöömme tämän lukuvuoden ajan. Onnea uusiin haasteisiin Riikka ja Päivi!